Rautarouva

Tahdon kertoa teille tarinan mummustani, tästä voimakastahtoisesta naisesta, joka 17-vuotiaana lähti Helsinkiin etsimään parempaa maailmaa. En luule, että mummuni löysi Helsingistä mitään sen suurempaa. Sen hän oppi, että hänen täytyy olla parempi - vahvempi selvitäkseen. Vahva mummuni oli loppuun saakka, niin väkevä ettei hän ajan tullessa osannut päästää irti työlapiostaan.

Puristat tiukasti oikeassa kädessäsi olevaa ruskeata matkalaukkua. Siinä on koko omaisuutesi, pieni maailmasi, sillä tämä Parikkalan tyttö ei ole koskaan ennen käynyt Haminaa pidemmällä. Osaan vain arvailla, mitä mielessäsi tuolloin liikkui, astuessasi höyryävään junaan Parikkalan asemalla. Tämä muutto tapahtui nimittäin kauan ennen syntymääni. Tarkalleen ottaen vuonna 1928, 53 vuotta ennen minun aikaani. Mummu, osasitko edes villeimmissä kuvitelmissasi arvata miltä Helsinki, uusi kotikaupunkisi näyttäisi?  Tunsitko itsesi vieraaksi, kuin eksyneeksi lapseksi, nähdessäsi Helsingin aseman majesteetilliset rakennukset ensimmäistä kertaa? Mahtoiko sinua olla ketään vastassa asemalla? Vai päättelitkö itse tiesi kohti uutta kotiasi ja elämääsi. 

Näihin kysymyksiin sinä et enää vastaa, sillä sinun aikasi päättyi vuosia sitten. Muistan tuolloin seisoneeni haudallasi, pudottaen punaisen ruusun sinulle saattokukaksi. Viimeisellä matkallasi sinä et ollut yksin. Vierelläsi seisoi aviomies, kaksi lasta, lastenlapsineen. Sinun pienestä maailmastasi, oli kasvanut perhe, jonka juuret olivat hajallaan Karjalan mullassa. Tavallaan voikin sanoa, että me olimme kaikki kanssasi tuossa Parikkalan junassa, matkalla kohti Helsinkiä. 

Sinä et ollut mikään pullantuoksuinen mummu. Muistan tuoksusi enemmänkin katkeranpelokkaana, loputtomana taisteluna ikääntyvää kehoasi vastaan. Tätä mummua minä yritin rakastaa, ja rakastinkin omalla tavallani. Se ei aina ollut helppoa ja huono omatunto kalvoi minua sisältäpäin. Kukaan ei ollut sitä minulle kertonut, mutta sitä vain tiesi, että mummua tulee rakastaa, varauksetta. Tämän tiesi se kaksitoistavuotias vaaleahiuksinen tyttö, joka seisoi sairaalasänkysi laidalla.

Mummu, sinä olit joutunut loppuunkulutetun ruumiisi vangiksi. Sinä makasit viimeiset vuotesi halvaantuneena, puhekyvyn menettäneenä, sairaalasängyn pohjalla. Voi, mummu kuinka sinä häpesit. Häpeän löyhkä oli jopa voimakkaampi, kuin vaihtamattomien vaippojesi katku. Ja minä, minä en tiennyt mitä tehdä. En kerta kaikkiaan tiennyt mitä tehdä, sille tunteiden hyökyaallolle, joka syöksyi silmistäsi minua kohti. Näin jälkikäteen toivon, että olisin voinut tehdä jotain hyväksesi, mutta se kaksitoistavuotias lapsi joka piteli sinua kädestä, ei osannut tehdä mitään muuta, kuin toivoa olevansa missä tahansa muualla.

Kuolemastasi on kulunut melkeinpä jo kaksikymmentä vuotta. Hiljattain laskimme isoisän vierellesi haudan lepoon. Ja vielä silloinkin mietin, hiljaa itsekseni, mahdatko sinä vielä olla vihainen. Salaa toivoen, että sinä olisit palannut entisellesi, siksi vahvaksi naiseksi, joka peittosi miehet peltotöissä ja käänsi tuulet puheillaan. Minulla ei ollut kunniaa tavata tätä naista, sillä minun syntyessäsi sinä olit poissa. Jäljellä oli pelkkä varjo, kaunainen haamu. 










Ratakadun velkoja
Kerrottujen tarinoitten kautta olen kuitenkin nähnyt pilkahduksen sinusta, tästä rautarouvasta, joka paiski töitä Helsingin Ratakadun pesulassa 1930-luvulla. Paikan omistaja, herra Leinikainen oli jo pitkään harmitellut erään asiakasrouvansa maksamattomia laskuja. Rouva oli livennyt maksupuuhista, vedoten milloin mihinkin selitykseen. Tieto tästä kelvottomasta asiakkaasta, oli myös eräänä työpäivänä levinnyt mummuni tietoon. Joten hänpä päätti tehdä asialle lopun. 

Mummu lähti siltä istumilta tomerin askelin kohti asiakasrouvan pientä asuntoa. Hän hakkasi rouvan ovea pataljoonan voimin ja syöksyi sisälle, suuri asiakirjasalkku kainalossaan. – Minä olen perintätoimistosta, mummu totesi topakasti. Ennen kuin hämmästynyt rouva parka edes oli ehtinyt tajuamaan, kuka tämä tuimailmeinen nainen oli, joka nyt syyttävin katsein seisoi hänen keittiössään. – Te olette velkaa herra Leinikaiselle. – Ja te annatte ne rahat minulle nyt heti käteen, mummu tokaisi.

Tämän kuultuaan rouva valkeni kauhusta ja lähti kiireen vilkkaan kohti makuukammaria. Kammarista kuului piirongin laatikon kitinä ja peltipurkin kolina. Rouva palasi keittiöön rahat kourassa ja ojensi ne vapisevin käsin mummulle. – No niin, mummu sanoi, löytyiväthän ne markat teiltä. – Vaikka olette kaikkea muuta väittänyt. – Ei kai minulle koidu tästä mitään muuta harmia, rouva kysyi aralla äänellä? –  En kai joudu teidän rekisteriin? – En yleensä tee poikkeuksia, mummu sanoi nuhtelevasti, mutta kun te rouva ne rahat niin sukkelasti löitte käteeni, niin sovitaan, ettei tästä kerrasta tule merkintää. – Mutta seuraavalla kerralla kylläkin tulee. Ja sillä sanomalla mummu käänsi kopisevat kenkänsä kohti eteistä ja paiskasi oven kiinni lähtiessään.

Palatessaan työpaikalleen, Ratakadun pesulalle mummu marssi tyytyväisenä pomonsa, herra Leinikaisen puheille. – Tässä ne nyt ovat, hän totesi, lyöden rahat herra Leinikaisen kouraan. – Siis mitäs markkoja nämä ovat, herra Leinikainen ihmetteli. – Siinä on rouva Viitasen velka, mummu totesi tyynesti. – Satuin kävelemään hänen asuntonsa ohi ja ajattelin, että voisin samalla käydä hakemassa herra Leinikaisen rahat. Herra Leinikainen pyöritteli päätään ja kysyi sitten – millä ihmeen verukkeella te saitte rahat rouva Viitaselta. – Hän oli nimittäin minulle velkaa aika sievoisen summan. – Niin, mummu sanoi pilke silmäkulmassa, sanotaan vaikka näin, että asiaan liittyi eräs asiakirjasalkku ja pari oikein valittua sanaa. – En kyllä vieläkään oikein ymmärrä miten te sen teitte, herra Leinikainen sanoi. – Mutta ei kai sillä ole merkitystä, kun kerran rahat ovat kourassani. –Niin, eipä kai, mummu sanoi hymyillen.

– Kakkua, tuokaa rouva Ruotsalaiselle kakkua, herra Leinikainen huudahti. – Rouva Ruotsalaisen pitää ehdottomasti saada kakkua. Ja niin herra Leinikaisen pienikokoinen sihteeri lähti kipittämään korkeilla koroillaan kohti Aleksanterinkadun leipomoa ja toi mukanaan suurimman kermakakun, minkä vaan saattoi tilata. Ajattelette varmaan, että pelkkä vaivainen kermakakku, palkaksi tuosta vaivannäöstä. Mutta 1930-luvulla työläisperheen rouvat eivät todellakaan juoneet kermakakkukahveja keskellä työpäivää pomonsa konttorissa. Mutta mummunipa joi.

Tämä on se muisto, jonka kaltaisena haluan mummu sinut muistaa. Vahvana naisena, joka ei jäänyt istualleen pohtimaan, vaan ryhtyi siitä seisomalta toimeen. Olenpa melkein varma, että mummuni on kammennut itsenä ylös sairaalansängyn pohjalta ja ryhtynyt helmat paukkuen hommiin. Työtä mummuni ei nimittäin pelännyt, ei varmaan pelännyt paljon muutakaan. Joten voin ymmärtää, että hänen viimeiset vuotensa olivat hänelle suuri shokki, kuin kova isku vasten kasvoja. Mummu, sinä teit niin paljon, joten minun puolesta me voidaan unohtaa ne viimeiset vuodet ja muistella niitä edeltäviä seitsemääkymmentä, jolloin sinä olit Ilmi, voimakastahtoinen nainen Karjalan Parikkalasta.

Post Scriptum: 26.8.2010 vietettiin Ilmin päivää, juuri tuona samana päivänä jolloin minä tästä tietämättömänä kirjoitin mummustani. En ole taikauskoinen, mutta melkeinpä voisin vannoa, että tämä on mummuni tapa sanoa minulle – Kyllä minä olen kuulolla tyttöseni. – Kiitos, että olet pitänyt huolta juuristamme, sillä sen versoista kasvoi puu, jykevä ja suuri. Sen varjoissa kulki nainen, miltei tyttönen vain.

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille