Istun vastapäätä sinua,
sanomatta sanaakaan. Hiljaisuudesta huolimatta sanat sinkoilevat ilmassa. Ne
puhuvat tunteiden vaiteliasta kieltä.
Minulla on siniharmaat
silmät, samanlaiset kuin sinulla, mutta valppaammat ja herkemmät. Tulkitsen
niillä jokaisen eleesi, rekisteröiden samalla jokaisen sanomattoman sanasi.
Tässä katseiden vaihdoksessa tunnen itseni hyvin pieneksi, lapseksi joka olen. Minä
tulkitsen hiljaisuutta lapsen silmin. Minä en tiedä enkä tunne sinun rakastavan
minua, jos et sinä sitä minulle sanoin kerro ja halauksin osoita. Vanhempi,
sinä olet minulle hirmu tärkeä, sillä sinä saat minut tuntemaan itseni
tärkeäksi.
Välillä minulla on paha
mieli. Silloin minua saattaa pelottaa. Öisin möröt syntyvät peloista. Sinä
sanot, ettei mörköjä ole olemassa. Minä teen parhaani uskoakseni sinua. Mutta
miksi minua sitten pelottaa, jos mörköjä ei kerran ole olemassakaan? Toivoisin,
ettet jättäisi minua yksin tunteitteni kanssa, vaan auttaisit minua ymmärtämään
niitä. Minua helpottaisi kovasti, jos saisin puhua mieltäni askarruttavista
asioista. Ensiksi minun täytyy oppia luottamaan sinuun. Tietämään, että sinä
olet minua varten. Uskallat ottaa tunteeni vastaan ja kannatella niitä
vahvoilla harteillasi.
Vaikein tunteistani on
häpeä. Minulla ei ole sanoja tälle tunteelle, enkä minä ymmärrä konkreettisesti
mitä häpeä on. Minä tunnen häpeän tuntuvan pahalta. Se saattaa tuntua jopa niin
pahalta, että koko minä tunnun huonolta. Entä jos minä olen niin huono, ettet
sinä enää tykkää minusta? Joskus minusta
tuntuu, että sinä olet vihainen minulle, vaikken oikein ymmärrä miksi? Minä
olen oppinut, että sinä suutut helpommin, kun sinä olet väsynyt ja sinulla on
kiire. Silloin minä haluaisin auttaa sinua, mutta tunnen olevani vain tiellä.
Minusta sinä olet kiva
kun me tehdään asioita yhdessä. Minä saan välillä valita mitä me tehdään.
Kerran me keksittiin oma leikki ja naurettiin yhdessä koko päivä. Siinä leikissä
möröt kutsuttiin mukaan. Eikä minua pelottanut ollenkaan, ei edes se kaikkein
isoin ja pelottavin mörkö. Minä opin, että mörkö onkin oikeasti kiltti. Ujona peikkona
hän ei ollut vaan uskaltanut tulla näkyviin sänkyni alta, ei edes päivällä.
Ennen kaikkea minä opin, että mörkö tykkää puhumisesta. Mitä enemmän minä puhun,
sen iloisemmaksi mörkö muuttuu.
Tämä lapsi ei vielä
hahmota koko maailmaa, tunne sen kaikkia kolkkia ja syvänteitä. Siksi tarvitsen
apuasi vanhempi - ole minulle tulkki ja
tunnekompassi, tässä isossa ja välillä hämmentävässäkin maailmassa.
Jos pidit blogista, kerro myös kaverille
Hyvä kirjoitus. Kumpa vanhemmat oppisivat oikeesti näkemään lapsensa.
VastaaPoistaKiitos kommentista =D. Lapsen huomioiminen on tärkeää. Sitä on vaikeampi oppia, jos itse ei ole saanut osakseen huomiota ja hellyyttä.
VastaaPoistaMutta kyllä tässä pätee ihan maalaisjärki, eli riittävän hyvä, on hyvä. Täydellistä vanhempaa ei ole olemassakaan.