Kuppi ei vastannut, se hymyili hiljaa

Isovanhempieni olohuoneessa oli jotain erikoista, sen tajusi pieni lettipäinen alakoululainenkin. Tässä huoneessa ei saanut hyppiä mustilla nahkasohvilla, eikä lasisen sohvapöydän ympärillä saanut leikkiä hippaa. Tässä huoneessa oli paljon mitä ei saanut tehdä, ehkä se siksi olikin niin kiehtova paikka pienelle lapselle kaikkine vanhoine esineineen. 

Olohuoneen perällä oli ruskea lipasto, enkä minä millään malttanut olla avaamatta sen ovia, vaikka vatsanpohjani kertoi, että tämä varmaankin kuului asioihin, mitä ei saanut tehdä. Avattuani kaapinoven, minä jäin hämmästyneenä istumaan kaapin eteen, tuijottaen sen salaista sisältöä. Olin löytänyt aarteen, siitä olin varma, sillä en mielestäni ikimaailmassa ollut nähnyt mitään niin hienoa ja kaunista. Joku oli piilottanut kultareunuksisen porsliiniastiaston kaappiin. Sen valkoisella pohjalla komeili vaaleanpunaisia ruusuja ja heleitä vaaleansinisiä ja keltaisia koristeita. Tämä oli prinsessan astiasto, vain prinsessat juovat kahvinsa näistä kupeista, minä ajattelin. 

Isovanhemmat ja prinsessakuppi

Hipaisin varovasti yhtä kuppia ja vetäisin sitten sormeni äkkiä pois, sillä pelkäsin aarteen menevän rikki pelkästä kosketuksesta. Mieleni teki kovasti nostaa kahvikuppi lautasineen käteeni, mutta jokin sisälläni tiesi, että se olisi enemmänkin kuin kiellettyä. Mietin kuumeisesti, miten kupit olivat joutuneet kaappiin, sillä ne olivat selvästi tulleet eri maailmasta, kuin siitä maalaismaailmasta, johon minä olin tottunut. Hetken pohdinnan jälkeen päädyin päätelmään, että kupit ovat kuninkaallisia, ja että isovanhemmat ovat varmasti saaneet ne ulkomaanmatkalla itse maan kuninkaalta. 

Muistelin tarinaa, pestessäni kyseisiä kuppeja omassa kodissani. Mieleni oli haikea, olivathan kupit kuuluneet edesmenneille isovanhemmilleni. Nyt ne olivat minut aarteita, joita kuului käsitellä hyvin varovaisesti ja kohdella niille kuuluvalla arvokkaalla tavalla. – Voi kuppi, jos sinä voisit kertoa tarinasi. – Tiedän, että isovanhempani on ostanut sinut Tukholmasta vuonna 1958. – Mutta mitä kaikkea oletkaan sen jälkeen nähnyt ja kokenut? – Monissa juhlissa sinä olet palvellut, viimeksi isoisäni 95-vuotis juhlissa. – Kuppeja on vielä jäljellä 12 kappaletta, mutta minne katosikaan sen kahdennentoista kupin lautanen ja asetti? Ja mistä sinä kuppiseni olet saanut särösi?  Kuppi ei vastannut, se hymyili hiljaa, sulkien kultareunuksiinsa vuosikymmeninen kuluneet muistot.