Rautarouva

Tahdon kertoa teille tarinan mummustani, tästä voimakastahtoisesta naisesta, joka 17-vuotiaana lähti Helsinkiin etsimään parempaa maailmaa. En luule, että mummuni löysi Helsingistä mitään sen suurempaa. Sen hän oppi, että hänen täytyy olla parempi - vahvempi selvitäkseen. Vahva mummuni oli loppuun saakka, niin väkevä ettei hän ajan tullessa osannut päästää irti työlapiostaan.

Puristat tiukasti oikeassa kädessäsi olevaa ruskeata matkalaukkua. Siinä on koko omaisuutesi, pieni maailmasi, sillä tämä Parikkalan tyttö ei ole koskaan ennen käynyt Haminaa pidemmällä. Osaan vain arvailla, mitä mielessäsi tuolloin liikkui, astuessasi höyryävään junaan Parikkalan asemalla. Tämä muutto tapahtui nimittäin kauan ennen syntymääni. Tarkalleen ottaen vuonna 1928, 53 vuotta ennen minun aikaani. Mummu, osasitko edes villeimmissä kuvitelmissasi arvata miltä Helsinki, uusi kotikaupunkisi näyttäisi?  Tunsitko itsesi vieraaksi, kuin eksyneeksi lapseksi, nähdessäsi Helsingin aseman majesteetilliset rakennukset ensimmäistä kertaa? Mahtoiko sinua olla ketään vastassa asemalla? Vai päättelitkö itse tiesi kohti uutta kotiasi ja elämääsi. 

Näihin kysymyksiin sinä et enää vastaa, sillä sinun aikasi päättyi vuosia sitten. Muistan tuolloin seisoneeni haudallasi, pudottaen punaisen ruusun sinulle saattokukaksi. Viimeisellä matkallasi sinä et ollut yksin. Vierelläsi seisoi aviomies, kaksi lasta, lastenlapsineen. Sinun pienestä maailmastasi, oli kasvanut perhe, jonka juuret olivat hajallaan Karjalan mullassa. Tavallaan voikin sanoa, että me olimme kaikki kanssasi tuossa Parikkalan junassa, matkalla kohti Helsinkiä. 

Sinä et ollut mikään pullantuoksuinen mummu. Muistan tuoksusi enemmänkin katkeranpelokkaana, loputtomana taisteluna ikääntyvää kehoasi vastaan. Tätä mummua minä yritin rakastaa, ja rakastinkin omalla tavallani. Se ei aina ollut helppoa ja huono omatunto kalvoi minua sisältäpäin. Kukaan ei ollut sitä minulle kertonut, mutta sitä vain tiesi, että mummua tulee rakastaa, varauksetta. Tämän tiesi se kaksitoistavuotias vaaleahiuksinen tyttö, joka seisoi sairaalasänkysi laidalla.

Mummu, sinä olit joutunut loppuunkulutetun ruumiisi vangiksi. Sinä makasit viimeiset vuotesi halvaantuneena, puhekyvyn menettäneenä, sairaalasängyn pohjalla. Voi, mummu kuinka sinä häpesit. Häpeän löyhkä oli jopa voimakkaampi, kuin vaihtamattomien vaippojesi katku. Ja minä, minä en tiennyt mitä tehdä. En kerta kaikkiaan tiennyt mitä tehdä, sille tunteiden hyökyaallolle, joka syöksyi silmistäsi minua kohti. Näin jälkikäteen toivon, että olisin voinut tehdä jotain hyväksesi, mutta se kaksitoistavuotias lapsi joka piteli sinua kädestä, ei osannut tehdä mitään muuta, kuin toivoa olevansa missä tahansa muualla.

Kuolemastasi on kulunut melkeinpä jo kaksikymmentä vuotta. Hiljattain laskimme isoisän vierellesi haudan lepoon. Ja vielä silloinkin mietin, hiljaa itsekseni, mahdatko sinä vielä olla vihainen. Salaa toivoen, että sinä olisit palannut entisellesi, siksi vahvaksi naiseksi, joka peittosi miehet peltotöissä ja käänsi tuulet puheillaan. Minulla ei ollut kunniaa tavata tätä naista, sillä minun syntyessäsi sinä olit poissa. Jäljellä oli pelkkä varjo, kaunainen haamu. 










Ratakadun velkoja
Kerrottujen tarinoitten kautta olen kuitenkin nähnyt pilkahduksen sinusta, tästä rautarouvasta, joka paiski töitä Helsingin Ratakadun pesulassa 1930-luvulla. Paikan omistaja, herra Leinikainen oli jo pitkään harmitellut erään asiakasrouvansa maksamattomia laskuja. Rouva oli livennyt maksupuuhista, vedoten milloin mihinkin selitykseen. Tieto tästä kelvottomasta asiakkaasta, oli myös eräänä työpäivänä levinnyt mummuni tietoon. Joten hänpä päätti tehdä asialle lopun. 

Mummu lähti siltä istumilta tomerin askelin kohti asiakasrouvan pientä asuntoa. Hän hakkasi rouvan ovea pataljoonan voimin ja syöksyi sisälle, suuri asiakirjasalkku kainalossaan. – Minä olen perintätoimistosta, mummu totesi topakasti. Ennen kuin hämmästynyt rouva parka edes oli ehtinyt tajuamaan, kuka tämä tuimailmeinen nainen oli, joka nyt syyttävin katsein seisoi hänen keittiössään. – Te olette velkaa herra Leinikaiselle. – Ja te annatte ne rahat minulle nyt heti käteen, mummu tokaisi.

Tämän kuultuaan rouva valkeni kauhusta ja lähti kiireen vilkkaan kohti makuukammaria. Kammarista kuului piirongin laatikon kitinä ja peltipurkin kolina. Rouva palasi keittiöön rahat kourassa ja ojensi ne vapisevin käsin mummulle. – No niin, mummu sanoi, löytyiväthän ne markat teiltä. – Vaikka olette kaikkea muuta väittänyt. – Ei kai minulle koidu tästä mitään muuta harmia, rouva kysyi aralla äänellä? –  En kai joudu teidän rekisteriin? – En yleensä tee poikkeuksia, mummu sanoi nuhtelevasti, mutta kun te rouva ne rahat niin sukkelasti löitte käteeni, niin sovitaan, ettei tästä kerrasta tule merkintää. – Mutta seuraavalla kerralla kylläkin tulee. Ja sillä sanomalla mummu käänsi kopisevat kenkänsä kohti eteistä ja paiskasi oven kiinni lähtiessään.

Palatessaan työpaikalleen, Ratakadun pesulalle mummu marssi tyytyväisenä pomonsa, herra Leinikaisen puheille. – Tässä ne nyt ovat, hän totesi, lyöden rahat herra Leinikaisen kouraan. – Siis mitäs markkoja nämä ovat, herra Leinikainen ihmetteli. – Siinä on rouva Viitasen velka, mummu totesi tyynesti. – Satuin kävelemään hänen asuntonsa ohi ja ajattelin, että voisin samalla käydä hakemassa herra Leinikaisen rahat. Herra Leinikainen pyöritteli päätään ja kysyi sitten – millä ihmeen verukkeella te saitte rahat rouva Viitaselta. – Hän oli nimittäin minulle velkaa aika sievoisen summan. – Niin, mummu sanoi pilke silmäkulmassa, sanotaan vaikka näin, että asiaan liittyi eräs asiakirjasalkku ja pari oikein valittua sanaa. – En kyllä vieläkään oikein ymmärrä miten te sen teitte, herra Leinikainen sanoi. – Mutta ei kai sillä ole merkitystä, kun kerran rahat ovat kourassani. –Niin, eipä kai, mummu sanoi hymyillen.

– Kakkua, tuokaa rouva Ruotsalaiselle kakkua, herra Leinikainen huudahti. – Rouva Ruotsalaisen pitää ehdottomasti saada kakkua. Ja niin herra Leinikaisen pienikokoinen sihteeri lähti kipittämään korkeilla koroillaan kohti Aleksanterinkadun leipomoa ja toi mukanaan suurimman kermakakun, minkä vaan saattoi tilata. Ajattelette varmaan, että pelkkä vaivainen kermakakku, palkaksi tuosta vaivannäöstä. Mutta 1930-luvulla työläisperheen rouvat eivät todellakaan juoneet kermakakkukahveja keskellä työpäivää pomonsa konttorissa. Mutta mummunipa joi.

Tämä on se muisto, jonka kaltaisena haluan mummu sinut muistaa. Vahvana naisena, joka ei jäänyt istualleen pohtimaan, vaan ryhtyi siitä seisomalta toimeen. Olenpa melkein varma, että mummuni on kammennut itsenä ylös sairaalansängyn pohjalta ja ryhtynyt helmat paukkuen hommiin. Työtä mummuni ei nimittäin pelännyt, ei varmaan pelännyt paljon muutakaan. Joten voin ymmärtää, että hänen viimeiset vuotensa olivat hänelle suuri shokki, kuin kova isku vasten kasvoja. Mummu, sinä teit niin paljon, joten minun puolesta me voidaan unohtaa ne viimeiset vuodet ja muistella niitä edeltäviä seitsemääkymmentä, jolloin sinä olit Ilmi, voimakastahtoinen nainen Karjalan Parikkalasta.

Post Scriptum: 26.8.2010 vietettiin Ilmin päivää, juuri tuona samana päivänä jolloin minä tästä tietämättömänä kirjoitin mummustani. En ole taikauskoinen, mutta melkeinpä voisin vannoa, että tämä on mummuni tapa sanoa minulle – Kyllä minä olen kuulolla tyttöseni. – Kiitos, että olet pitänyt huolta juuristamme, sillä sen versoista kasvoi puu, jykevä ja suuri. Sen varjoissa kulki nainen, miltei tyttönen vain.

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille

Kadonneen isän jäljillä

Oletko ikinä tullut miettineeksi, mitä tiedät isästäsi? Luultavasti tiedät minkä merkistä autoa hän ajaa ja mitä jääkiekkojoukkuetta hän kannattaa. Mutta tiedätkö mitä hän ajattelee ja tuntee?  Ja tunteeko isäsi sinut?

 Minulle ajatus heräsi viime syksynä, katsoessani MTV3:n Kadonneen jäljillä -ohjelmaa, jossa etsitään kadonnutta sukulaista tai ystävää. Monet meistä ovat asuneet isiemme kanssa ainakin 18 vuotta saman katon alla, mutta tiedämme heistä yhtä vähän kuin kerrostalon seinänaapurista. Vähäiseen tuntemiseen ja kanssakäymiseen saattaa useinkin vaikuttaa, että useat isät ovat paljon töissä. He jatkavat omien isiensä jalanjäljissä perheensä leivän tuojana, mihin ei kuulu aktiivinen osallistuminen lasten asioihin. 

 Useinkin tyttärille isät jäävät taka-alalla oleviksi kysymysmerkeiksi, sillä varsinkin viime vuosisadan perheenisät ovat olleet enemmän työmiehiä kuin isähahmoja. Mallin puuttuessa, eivät isät ole osanneet olla tyttöjensä kanssa. Mistä tyttären kanssa voi keskustella, ja mitä jos isä ei muutenkaan ole keskustelutaitoinen supliikkimies? Useimmiten yhteinen tekeminen tai harrastus on ratkaisu tähän pulmaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Jos tytärtä ei kiinnosta jalkapallo tai lätkä, ja isää taas ei hevoset tai shoppailu, ovat tiet jo eronneet. Kariutuuko isän ja tyttären yhdessäolo eri sukupuolirooleihin? 

Isä on tyttären henkisen kasvun kannalta tärkeä ihminen ja tämän takia isän tulee olla enemmän kuin pelkkä autokuski ja rahasponsori. Isä on äidin ohella tyttären hyvän itsetunnon perusta. Hyväksyvä ja läsnäoleva isä auttaa tytärtään luomaan hyvän ja tasapainoisen omakuvan. Eheä omakuva helpottaa murrosiässä, jolloin tytöt eivät pelkän isähahmon kaipuussa suostu mihin tahansa suhteeseen, vaan malttavat odottaa sitä oikeaa. Joten isät, kehukaa tyttäriänne. Antakaa tyttärenne ymmärtää sanoin ja halauksin, että he ovat teille maailman tärkeimpiä pikku prinsessoja ja maailman ihanimpia tyttöjä. 

Isät, te olette tärkeitä meille. Mennään yhdessä vaikka shoppailemaan, sillä te tarvitsette vaatteita siinä missä mekin. Unohtamatta miten hyviä makutuomareita me tyttäret olemme. Kehutaan toinen toisiamme, sillä myös isät ansaitsevat ja tarvitsevat kehuja.

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille

”Mustaa huumoria”

Jos virtahepo olohuoneessa on ongelma, niin pieni tummaihoinen tarjoilijapoika on katastrofi. Sanonta virtahepo olohuoneessa tarkoittaa häpeällistä julkista asiaa, joka on liian iso jätettäväksi huomiotta, mutta josta ei saa puhua.

Olin vierailulla lapsuudenkodissani, kun isäni töistä tullessaan toi minulle kuvissa näkyvän tuliaisen.                – Ajattelin, että tämä sopisi sinulle, koska sinulla on niin ”erikoinen” sisustusmaku, isä sanoi naureskellen. Meillä on perheessä tapana tuoda hullun hassuja tuliaisia, sellaisia jotka saavat tokaisemaan – mikä tämä on ja mitä minä tällä teen? Tämä tuliainen oli toisiaankin jotain ihan muuta, en hetkeen saanut sanaa suustani. Edessäni seisoi pieni ja puinen, tummaihoinen tarjoilijapoika. Patsas kylläkin, mutta minun silmissä se heräsi henkiin. 

-Mistä olet saanut tuon, minä kysyin järkyttyneenä isältäni? - Se löytyi espoolaisen kerrostalon roskakatoksesta, isä vastasi. – Ja sitten ajattelit tuoda sen minulle! – Eihän tuollaista voi pitää. Se on kaikin tavoin epäkorrekti, rasistinen ja lapsityövoimaa kannattava. – Kuka näitä valmistaa, saatikka ostaa? – Älä ala vauhkoamaan, äiti puuttui keskusteluun. – Onko sinun pakko aina analysoida kaikkea?  – Etkö voi nähdä sitä vain esineenä. – Sehän on vain kätevä pikku pöytä. 

- Pöytä! – Ei herran tähden tuo mikään pöytä ole. – Eihän tuota ihmisyyttä loukkaavaa esinettä voi pitää esillä. – Etkö voi viedä sitä mökille, äiti kysyi. – Sehän sopisi väreihin niin hyvin. Väittely jatkui vielä hetken, tai jos tuota nyt väittelyksi voi kutsua. Minä olin yhtä suurta tunnemyrskyä. En voinut käsittää miten vanhempani eivät nähneet edessään muuta kuin hassunkurisen pöydän.  Isä, joka koko ajan oli ollut hiljaa, totesi lähtiessään huoneesta – Ei olisi pitänyt tuoda mitään. – Poltetaan sitten vaikka saunan pesässä.

Patsas on aikansa tuote, se on selvää. Enää ei puutyötunnilla patsaita saisi valmistaa. Nykyään patsas on epäkorrekti, ristiriitainen tuote. Suosittu patsas vielä nykypäivänä, sillä ihmiset kysyelevät niiden perään keskustelupalstoilla. ”Aidosta” patsaasta saa nykyään maksaa yli 100 euroa, parhaimmillaan yli 200 euroa.

Rauhoituttuani ymmärsin, etteivät vanhempani tulisi ymmärtämään minun näkökantaani. Eivät vaikka kuinka yrittäisin selittää ja avata näkökulmaani konkreettisin esimerkein. Hermot siinä taas menisi. Vilkaisin pientä tarjoilijapoikaa uudestaan, kiinnostuen sen alkuperästä. Mitä minä voisin saada selville siitä ja sen alkuperästä? Kenelle se oli kuulunut ja kuka oli sen tehnyt?

Antiikkikauppias Hanna Kulmala kirjoittaa blogissaan pienten tarjoilijapoikapatsaiden olevan suosittuja. Näitä patsaita kutsutaan mm. nimellä huomaamaton tarjoilija tai hiljainen palvelija. Patsaat olivat muodissa 1930- 40 luvuilla, jolloin niitä käytettiin tupakkapöytinä. Suurin osa Suomessa myytävistä patsaista ovat käsitöitä. Näitä patsaita on tehty myös koulujen puutyötunneilla.  ”Iloiselle tarjotinpöydälle keksiikin helposti monia käyttökohteita ja sisustukseen se tuo mukavan humoristisen mausteen samalla”, Kulmala toteaa blogissaan.  Aika kieroutunutta huumoria täytyy olla, jos tällä sisustaa kotinsa. Samalla ”mustalla huumorilla” voisi todeta, että hyvät vanhat kolonia-ajat tulevat mieleen.

Mitä mieltä sinä olet? Voisitko sisustaa kotisi tällä patsaalla? Näetkö patsaan pelkkänä pöytänä ja käyttöesineenä? Vai epäsovinnaisena koristeena, joka ei nykykotiin sovi?  

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille

Äiti – tuo myyttinen henkiolento

Keskuudessamme elää tuhansia myyttihahmoja. Suurella todennäköisyydellä olet itsekin kyseinen sadunhohtoinen taruolento. Äiti, tuo kaikki hoitava, hyväntuulinen pyhä madonna.

Etuliite se äidin määrää

Äiti-sanalla on yhtä monta merkitystä, kuin äitejä maailmassa. Kaksituhatta luvulle tultaessa äiti-sana on saanut eteensä erilaisia lisäliitteitä. Curling-äiti, luomu-äiti tai tiikeri-äiti, nykyään ei voi olla pelkkä äiti. Sinun tulee tarkentaa minkälainen äiti sinä olet. Tulevaisuudessa lapset eivät enää leiki perheleikkejä, joissa esiintyy äitejä. Tulevissa leikeissä vilahtelee niin ura-äitejä kuin koti-äitejä, pelkät äidit ovat historiaa. 

                                                                                                                 

                                                                      

Äidin kielletyt tunteet

Äiteyteen liittyy paljon suuria tunteita ja odotuksia.  Äideiltä odotetaan paitsi oikeanlaisia tekoja, myös oikeanlaisia tunteita. Väestöliitto julkaisi vuonna 2008 kirjan, Äidin kielletyt tunteet. Kirjassa 63 äitiä kertovat omista, kielletyiksi kokemistaan tunteista. Negatiiviset ja itsekkäät tunteet herättivät äideissä pelkoa ja häpeää. Monet kokivat vaikeiksi myös tilanteet, joissa äiti joutui asettamaan oman etunsa lapsen edelle.

Väestöliiton tutkijoiden mukaan kyseiset tunteet, eivät suinkaan ole poikkeavia, vaan niitä esiintyy kaikilla äideillä. Mitä vähemmän näistä tunteista puhutaan, sen kauemmin äiti-myytti, onnellisena ja iloisena tilana, säilyy yhteiskunnassamme. 

Tarpeeksi hyvä!

Äitinä oleminen ei siis aina ole tai tule olla herkkua. Saarioinen taas antoi oman panoksensa äiteyden helpottamiseen, lanseeraamalla ”Äitien tekemää ruokaa”. Ihan kiva, mutta mitä tekemistä näillä einesaterioilla on äitien kanssa. Ei sitten mitään. Äiteydellä vaan sattuu olemaan hyvä brändi, jolla myydä kotitekoisen ruuan illuusioita. 

Hituinen jos, elää sisälläni.

Äidin saappaat ovat isot täytettäviksi. Kun ajatus äiteydestä pelottaa, turvaudun Donald Winnicottin käsitykseen tarpeeksi hyvästä vanhemmuudesta. Useimmat vanhemmat ovat tarpeeksi hyviä vanhempia, eikä täydellisiä vanhempia ole olemassakaan. Ainoa etuliite joka äiti-sanan eteen tulisi liittää, on ”tarpeeksi hyvä”. 

Lisää tietoa Väestöliiton kirjasta, Äidin kielletyt tunteet.

http://www.vaestoliitto.fi/nettikauppa/vanhemmuus/?num=249778&upotusURI=/nettikauppa/vanhemmuus/&x198862=Select/Card 

Kuppi ei vastannut, se hymyili hiljaa

Isovanhempieni olohuoneessa oli jotain erikoista, sen tajusi pieni lettipäinen alakoululainenkin. Tässä huoneessa ei saanut hyppiä mustilla nahkasohvilla, eikä lasisen sohvapöydän ympärillä saanut leikkiä hippaa. Tässä huoneessa oli paljon mitä ei saanut tehdä, ehkä se siksi olikin niin kiehtova paikka pienelle lapselle kaikkine vanhoine esineineen. 

Olohuoneen perällä oli ruskea lipasto, enkä minä millään malttanut olla avaamatta sen ovia, vaikka vatsanpohjani kertoi, että tämä varmaankin kuului asioihin, mitä ei saanut tehdä. Avattuani kaapinoven, minä jäin hämmästyneenä istumaan kaapin eteen, tuijottaen sen salaista sisältöä. Olin löytänyt aarteen, siitä olin varma, sillä en mielestäni ikimaailmassa ollut nähnyt mitään niin hienoa ja kaunista. Joku oli piilottanut kultareunuksisen porsliiniastiaston kaappiin. Sen valkoisella pohjalla komeili vaaleanpunaisia ruusuja ja heleitä vaaleansinisiä ja keltaisia koristeita. Tämä oli prinsessan astiasto, vain prinsessat juovat kahvinsa näistä kupeista, minä ajattelin. 

Isovanhemmat ja prinsessakuppi

Hipaisin varovasti yhtä kuppia ja vetäisin sitten sormeni äkkiä pois, sillä pelkäsin aarteen menevän rikki pelkästä kosketuksesta. Mieleni teki kovasti nostaa kahvikuppi lautasineen käteeni, mutta jokin sisälläni tiesi, että se olisi enemmänkin kuin kiellettyä. Mietin kuumeisesti, miten kupit olivat joutuneet kaappiin, sillä ne olivat selvästi tulleet eri maailmasta, kuin siitä maalaismaailmasta, johon minä olin tottunut. Hetken pohdinnan jälkeen päädyin päätelmään, että kupit ovat kuninkaallisia, ja että isovanhemmat ovat varmasti saaneet ne ulkomaanmatkalla itse maan kuninkaalta. 

Muistelin tarinaa, pestessäni kyseisiä kuppeja omassa kodissani. Mieleni oli haikea, olivathan kupit kuuluneet edesmenneille isovanhemmilleni. Nyt ne olivat minut aarteita, joita kuului käsitellä hyvin varovaisesti ja kohdella niille kuuluvalla arvokkaalla tavalla. – Voi kuppi, jos sinä voisit kertoa tarinasi. – Tiedän, että isovanhempani on ostanut sinut Tukholmasta vuonna 1958. – Mutta mitä kaikkea oletkaan sen jälkeen nähnyt ja kokenut? – Monissa juhlissa sinä olet palvellut, viimeksi isoisäni 95-vuotis juhlissa. – Kuppeja on vielä jäljellä 12 kappaletta, mutta minne katosikaan sen kahdennentoista kupin lautanen ja asetti? Ja mistä sinä kuppiseni olet saanut särösi?  Kuppi ei vastannut, se hymyili hiljaa, sulkien kultareunuksiinsa vuosikymmeninen kuluneet muistot.