Vintin henget

Kuva: M. Heinonsalmi 2011

Korkein koroin, lyhyin helmoin, puikkelehdin tavaroiden keskellä. Etsien aarretta tai pikemminkin esinettä, joka uusin silmin katsottuna muuttuisi helmeksi. 

Vinttikamarit ovat eläviä paikkoja. Huoneita, joissa mielikuvitus karkaa omille teilleen. Aikuisena mielikuvituksen voi taltuttaa, sitoa liekaan ainakin hetkeksi. Toisin oli lapsena, silloin en ollut vintillä yksin. Yksin en ole tälläkään kertaa, mutta nykyään vintin henget ovat leppyneet. Antavat minun uppoutua omiin ajatuksiini ja lähtiessäni sulkevat oven perässäni. 

Kuva: M. Heinonsalmi 2011

Kuva: M. Heinonsalmi 2011

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille.

Kotini on karuselli

Kotini on karuselli,

sisutettu sirkushevosella,

päässään sinisulka ja kasvoilla outo virne.

Istun hevosen selkään katsomaan maailmaa,

kuuntelemaan vaimeita äänenpainoja,

kuin kehnoja yrityksiä sävellykseen.

                  

Minulla on heleä sininen mekko.

Kesäpolvet naarmuilla ja

jalassa uudet kiiltävät remmikengät.

Vaaleat hiukset takuilla,

kuin herätyskellon kilinä aamunsarasteessa.

Minä olen aina ollut kaksitoistavuotias,

mikä sinänsä ei ole mikään ihme,

mutta että kaikki asiat ulkopuolella,

syntyvät ja sitten lakkaavat olemasta,

on vailla ymmärrystäni.

Eräänä päivänä heräsin katseeseen,

hymyilin ja tervehdin kohteliaasti,

kunnes ymmärsin etten ollut kiinnostuksen kohteena.

Sinisulka hevonen ei suostunut puhumaan,

joten jäin yksin kysymyksieni kanssa.

Istahdin karusellin reunalle,

pyörien ympäri ja ympäri.

Kuva: Anne Wiph, Freedom-The carousel

Yllä oleva runo on kirjoitettu 2000-luvun alussa. Runo muistui mieleeni nähtyäni Anne Wiph:n karusellikuvan. Joillekin karuselli edustaa oravanpyörää toisille irtiottoa arjesta. Oli sitten kumminpäin vaan askel toiseen suuntaan vaati aina päätöstä, ehkä jopa rohkeuttakin. Minulle karuselli on paradoksi. Pala lapsuutta, eheyttä joka aikuisuuden kynnyksellä vaati särön irrotakseen akseliltaan.

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille 

Puhuin päivän -lauloin vuoden

 Lemmenlukot puhuvat rakkauden kieltä Tammerkosken ylittävällä patosillalla.

Minä olin tässä eilen,

kotona sydämessäni,

risteyksessä teiden.

Puhuin päivän, 

lauloin vuoden.

Tiedän ehkä enemmänkin,

aina uuden luoden. 

Katsoin sinua silmiin,

uppouduin kierteisiin,

kalpean sinisiin.

Kysyin -Oletko koskaan

hengittänyt syvään,

kävellyt ulos pimeästä.

Rakkaus kukkii talvellakin.

Patosillan työmaa-aita palaa graffitiliekein. 

Vaikken sanoin sanoisikaan,

sinä minussa ja minä sinussa.

Kaikki muu on häviävää.

Lue lisää:

Tampereen patosillan lemmenlukot

http://yle.fi/alueet/tampere/2010/04/patosillan_lemmenlukot_sinetoivat_ikuisen_rakkauden_1606735.html

Taiteilijat loihtivat patosillan graffitit tilaustyönä

http://yle.fi/alueet/tampere/2011/08/tulinen_virta_vangitsee_katseita_patosillalla_2803504.html

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille            

  Talven pinta valkoinen,

rosoinen ja kuurainen.

Hiljaisuudella tuudittaa,

 peittelee nukkuvan, unta 

 näkevän.
 

Lisäys 8.12

Loskalumi painava,

pois alta saatava,

jos maailmalle tahtova.

Nokian Siuronkoski helmikuussa 2011

Emäkosken silta Nokialla, helmikuussa 2011

Nokian tehdassaari, helmikuu 2011

Tehdassaari iltavalojen loisteessa

Tampereen Tammerkosken silta (helmikuu 2011)

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille

Letität hiukseni kireille palmikoille,

ne aukeavat vähitellen,

sillä meillä ei ole silkkinauhoja solmuiksi.

Olen melkein unohtanut yöt ja päivät,

sen valoisan ajan,

ikuisuuden, jolloin aurinko ei laskenut.

Yritän saada kiinni ajatuksesta,

en pysty, kun sinä et ole täällä.

 Tuntuu epätodelliselta,

kuin riippuvaisen utopialta.

Alan kyseenalaistamaan aamuja ja iltoja,

silloin kuin meitä oli yksi ja minun oli niin hyvä.

Oli rauha, tyytyväisyys, mieli oli laantunut,

asettunut lepoon syliisi.

Katselin kasvojasi kyllästymättä,

oppien joka viivan ja kaarteen.

Vaan nyt en pysty näkemään,

 en tuntemaan enkä muistamaan,

sillä meitä on kaksi. 

 

Kuva: M.Heinonsalmi

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille

Elämä tarjolla

Hei, nyt olisi elämä tarjolla.

Halvalla ei lähde, sillä sinun täytyy itse.

Tässä sitä olisi kuitenkin tarjolla.

Mitäs teet? Ei se ole ihan sama!

Tuhlari sinä olet, jos niin väität.

Katso eteesi, ei se tie ole joka aamu liki.

Kerran sinä seisoit siinä, justiinsa siinä missä nytkin.

Olit pienempi, kevyempi, menossa yhteen suuntaan.

Totta kai se oli helpompaa. Todettiin ja sinä menit.

Nyt sinä olet tässä.

Ei hiiskaustakaan. Odotatko sanomaa?

Kuuntelet väärästä suunnasta.

Ei se tule ulkoa, vaan kasvaa sisältä.

Ei se ihan tyhjästä.

Sinun täytyy ruokkia, kasvattaa kuin matoa.

Tiesitkö, että mato voi katketa kahtia ja jatkaa?

Se jättää puolet taakseen. Kai se luopuu kun on pakko.

En usko, että se ajattelee, että kokeillaan nyt tätä.

Madoilla ei ole tylsää, ne elävät. 


(Oma runo /2011 )

  

Rämmittiin kuvaajan kanssa suolla. Hirvikärpänen ystävystyi kuvaajan kanssa, vaikkei vastakaikua saanutkaan.  Suo haisi mädälle, mutta aurinko paistoi sen verran ihanasti, että eipä tuo haitannut.  

Tiedät - unohdit

Vasen permanto, rivi kaksi. 

Vapaa paikka, katon rajassa.

Varattu etukäteen ja peruttu myöhässä. 

Milloin ihminen unohti unelmansa?

Toiveen, askeleen kohti kotia.

Elämä muuttui sirkusareenaksi,

kuluneen hevosen raviradaksi. 

 

Taputat etukäteen.

Tiedät kohdat missä nauraa,

vetää henkeä ja huokaista.

Näet silmät sirrillä. 

Sulkisit hetkeksi,

jos voisit, tahtoa osaisit.

(Oma runo vuodelta, 2011)

Paulo Coelho kirjoittaa seuraavasti ihmisen elämäntiestä, kirjassaan Alkemisti. 

”Poika ei tiennyt mitään elämäntiestä. Se on kaikkea sitä mitä olet halunnut toteuttaa elämässäsi. Jokainen tuntee nuorena elämäntiensä. Siinä vaiheessa kaikki on selvää ja mahdollista eivätkä ihmiset pelkää unelmoida ja toteuttaa toiveitaan. Mutta kun aika kuluu, jokin mystinen voima alkaa toistaa ihmiselle, että elämäntietä ei voi seurata.”

Lisää tietoa Paulo Coelhosta:

www.bazarforlag.fi/kirjailija/paulo-coelho/5214 

http://paulocoelhoblog.com