Jopas Jotakin

Letität hiukseni kireille palmikoille,

ne aukeavat vähitellen,

sillä meillä ei ole silkkinauhoja solmuiksi.

Olen melkein unohtanut yöt ja päivät,

sen valoisan ajan,

ikuisuuden, jolloin aurinko ei laskenut.

Yritän saada kiinni ajatuksesta,

en pysty, kun sinä et ole täällä.

 Tuntuu epätodelliselta,

kuin riippuvaisen utopialta.

Alan kyseenalaistamaan aamuja ja iltoja,

silloin kuin meitä oli yksi ja minun oli niin hyvä.

Oli rauha, tyytyväisyys, mieli oli laantunut,

asettunut lepoon syliisi.

Katselin kasvojasi kyllästymättä,

oppien joka viivan ja kaarteen.

Vaan nyt en pysty näkemään,

 en tuntemaan enkä muistamaan,

sillä meitä on kaksi. 

 

Kuva: M.Heinonsalmi

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille