Kotini on karuselli

Kotini on karuselli,

sisutettu sirkushevosella,

päässään sinisulka ja kasvoilla outo virne.

Istun hevosen selkään katsomaan maailmaa,

kuuntelemaan vaimeita äänenpainoja,

kuin kehnoja yrityksiä sävellykseen.

                  

Minulla on heleä sininen mekko.

Kesäpolvet naarmuilla ja

jalassa uudet kiiltävät remmikengät.

Vaaleat hiukset takuilla,

kuin herätyskellon kilinä aamunsarasteessa.

Minä olen aina ollut kaksitoistavuotias,

mikä sinänsä ei ole mikään ihme,

mutta että kaikki asiat ulkopuolella,

syntyvät ja sitten lakkaavat olemasta,

on vailla ymmärrystäni.

Eräänä päivänä heräsin katseeseen,

hymyilin ja tervehdin kohteliaasti,

kunnes ymmärsin etten ollut kiinnostuksen kohteena.

Sinisulka hevonen ei suostunut puhumaan,

joten jäin yksin kysymyksieni kanssa.

Istahdin karusellin reunalle,

pyörien ympäri ja ympäri.

Kuva: Anne Wiph, Freedom-The carousel

Yllä oleva runo on kirjoitettu 2000-luvun alussa. Runo muistui mieleeni nähtyäni Anne Wiph:n karusellikuvan. Joillekin karuselli edustaa oravanpyörää toisille irtiottoa arjesta. Oli sitten kumminpäin vaan askel toiseen suuntaan vaati aina päätöstä, ehkä jopa rohkeuttakin. Minulle karuselli on paradoksi. Pala lapsuutta, eheyttä joka aikuisuuden kynnyksellä vaati särön irrotakseen akseliltaan.

Jos pidit blogista, kerro myös kaverille